Kaldoaivissa 30.6-6.7.2008

Tuomon, Pentin ja Timon vaellus Kaldoaivin erämaassa.

Sevetti-Pulmankijärvi n 72 km.

Sain muut houkuteltua lähtemään vaellukselle Suomen suurimpaan erämaahan.  Lähdimme Tuomolta Nummelta aamuyhdeksältä ja olimme Ivalossa yhden jälkeen iltapäivällä. Lastasimme  rinkat Mika Krigshomin Avensikseen ja ajoimme matkahuollon kautta Kultahippuun syömään. Kävimme hakemassa viikon muonat Vaskoolista ja ajoimme Golden Linella Sevettiin, jossa olimmme kuuden jälkeen illalla.  

Matka kesti kolme tuntia kun välillä käytiin Inarissa ja Kaamasen kievarissa. Kuljettaja jakoi postin samalla kaikkiin Sevettijärventien postilaatikoihin Väylästä alkaen.

Viimeiset kolttamummot jäivät Sevetissä baarin pihaan ja me viimeisinä matkustajina Ahvenjärven tienhaaraan.

Kuljettaja totesi että sieltä erämaasta se totuus löytyy. Pitkä polku alkoi.

Jos joku täällä ehdottaisi vääntämään kahdenkymmenen kilon rinkan selkään ja kävelemään ryteikköjä ja ojanpohjien kivikoita pitkin Turkuun niin tuskin tulisi lähdettyä.

Kävelimme helteessä muutaman kilometrin Katariinajärvelle (yllä)  ja sieltä alkavaa Opukasjärven polkua pohjoiseen. Tässä Timo  tunnustelee Sundeejärvestä laskevan puron ylityskohtaa.

Olisi kannattanut jatkaa muutama kilometri  lisää väärään suuntaan Ahvenjärvelle, koska sieltä olisi lähtenyt leveämpi mönkijäura Opukasjärvelle. Polku oli vaivalloinen ja syöpää eli sääskiä paljon.

Alla Opukasjärveen laskeva Aineejoki.

Sundeejärven polku kiersi itäpuoleta ja palasi aikansa kierreltyään sääskisen notkelman kautta takaisin jolloin pääsimme mönkijäuralle.

Matka ( 13 km) tuntui tavattoman pitkältä kun olimme vasta kahden aikaan yöllä Opukasjärvellä.

Kämpän kuva alla. 

Paistoimme makkarat nuotiopaikalla auringon noustessa Näätämöjoen suunnasta jo melko korkealle.

Retkipatjat olivat autiotuvan ritseillä melko kovat ja laitoin takin alle pehmikkeeksi ja otin teltan tyynyksi.

Otin yöllä vettä Opukasjärvestä klo 2.00

Aamulla söimme puurot aamiaiseksi ja jatkoimme leveää uraa Näätämöjoen ylittävälle heilurisillalle.

Tässä Näätämöä ylävirtaan.

Ennen siltaa oli Opukasjärven varaustupa, jonne  em. leveä polku johti. Me jatkoimme Silisjoelle, jonka ylitykseen oli tehty venelossi. Veneessä oli sateiden jäljiltä vettä, jota emme osanneet tyhjentää kun vedenkantopussinikin unohtui Opukasjärven nuotiopaikalle. 

Timo kiskoi meidät yli ja tuli itse toisella kerralla perässä. Kuivattelimme  ylityksessä kastuneita varusteita aikamme villiä jokea ihaillen.

Polku Silisjoelta Iisakkijärvelle (5 km) oli alussa erittäin hyvää kulkien väljässä männikössä ilman mainittavia kivikoita.

Reitin parasta maastoa. Kyllä silläkin rinkka osasi painaa ja lopulta Timo kyllästyi sääskiin ja kokeneena suunnistajana otti meihin sääskisyötteihin kaulaa. Olin viimeisenä ja puuskutin jyrkän rinteen päällä ennenkuin uskalsin laskea alas Iisakkijärvelle.

Timo oli ehtinyt jo käydä vedessä ja oli kolhaissut varpaansa mudan seassa olevaan kiveen. Varvas muuttui hitaasti kokonaan sinipunaiseksi iltaan mennessä.

Itse hukkasin kännykkäni kun uitin jalkoja järvessä ja kapine putosi kanervikkoon. Sitä ei tahtonut löytyä soittamallakaan kun alueella ei ole enää kuuluvuuskenttää. Löytyi kuitenkin lopulta.

Tässä Iisakkijärven autiotuvan takka.

Tuvat olivat kaikki tyhjillään ja saimme olla yksin koko matkan. Tosin syyskuussa kävijöitä oli ollut n 15 seuruetta, mutta muulloin satunnaisia kulkijoita. Alue on hieman vaativampi kun autiotupia on vain tällä välillä.

Keittelimme pussikeittoa ja jatkoimme matkaa helteessä kohti Huikkimajokea.

Matka Huikkimajoelle (12 km) tuntui vielä pidemmältä kun jalat alkoivat hiertyä kuumassa ilmassa ja sääskiä riitti.

Matkalla oli paljon kuolleita sopuleita ja niiden papanoita oli poluilla runsaasti. Huikinvarrin ja Gaskavarrin kohdalla puusto muuttui pelkäksi koivikoksi.

Välillä oli paljon hallamittarin tuhoamia koivikkoja niin että maisema muistutti lokakuun näkymiä mustine paljaine puineen.

Polun mutkassa vehreässä kurussa oli Laavuvaaran entisen autiotuvan jäänteinä savuputki ja kamiinan luukku.

Huikinvarrinjochkan kohdalla alkoi matka jo väsyttämään ja alkoi katsella vain polun kiviä kun varaa kaatumisiin ei keskellä erämaata ollut. Avun saaminen paikalle olisi kestänyt useita päiviä.

Alla joen latvajärvi.

Lopulta Huikkimajoen autiotupa tuli näkyviin mäen päällä. Perillä autiotuvalla tuntuu aina todella  hyvältä.

Paistelin makkarat  nuotiolla ja kuljetin ne sisään halon puolikkaalla. Illalla kävin katsomassa kahta läheistä järveä, mutta kalaa niissä ei näkynyt olevan kun molemmat olivat liian matalia ja jäätynevät talvella. Uimaan niissä ei pysty. Näkymä nuotiopaikalta.

Tuvalta lähtee polku myös Roussajärvelle itään, mutta meillä ei ollut halua ylimääräisiin mutkiin. Askelmittari näytti kahden päivän saldoksi nukkumaan mennessä 31 km.

Aamulla Timo teki itselleenkin toisen kävelysauvan ja jatkoimme kohti pohjoista ja Tsaarajärveä.  Netistä olin lukenut maaston olevan erittäin soista ja aiempien vaeltajien rypeneen jopa nivusia myöten mudassa.

Varsinaisia soita ei kuitenkaan reitillä ole vaan lähinnä rinteisiin muodostuneita purosoistumia, joiden ylittäminen ei ollut erityisen vaikeaa. Oikeaa suota olen kokenut kototalon ympärilläkin enemmän. Muutama pitkospuu pahimpiin paikkoihin olisi tosin tehnyt kulkemisen paljon helpommaksi. Saappaita ei reitillä tarvittu vaan puolivartinen maastokenkä riitti kastumatta. Tietysti  reitillä olisi päässyt hukkumaan syvällekkin jollei olisi katsellut askeliaan.

Silisjoella oli vanhan autiotuvan kenttä ja tuvan muistona muutama kamiinan torvi.

Timo kävi kuvaamassa yläpuolen putousta ja minä kahlasin joen yli kosken niskaa pitkin vaellussauvojen varassa.

Tässä Tuomo seuraa jälkiäni vedessä.

Ylityksen jälkeen keittelimme toisella rannalla nuudelisopat. Marinolia kului joen aukion tuulessa runsaasti.

Syötyämme  ylitimme joen yläkuvan mukaisen toisen haaran suvannon yläpuolelta ja jatkoimme rinnesoiden yli tunturiylängölle.

Polku kulki ylängöllä Caraskaidin viereisen rinteen kautta. Pysähdyimme sen juurelle katselemaan satapäistä porotokkaa, joka palki rinteessä järven 250,3 ja tunturin välissä.

Poroelo siirtyi tieltämme ylemmäs kohti paliskuntien välistä poroaitaa, joka kulki huipun takana pohjoiseen.

Kävelimme portista luoteeseen ja jäimme toviksi kiikaroimaan eräälle huipulle, josta avautui näkymä Tsaarajärvelle.

Tunturissa auringossa tuuli juuri sen verran että sääsket pysyivät poissa ja paikalla olisi makaillut pitkäänkin maisemia katsellen. Lähdimme ´kuitenkin liikkeelle kun Tsaarajärven autiotuvalle oli vielä matkaa.

Tuvalla kävin ensin uimassa ja pesin pikkupyykkiä. Ylöstulo erämaajärvestä on aina hankalampaa kun ranta on vedenalla täynnä isoja kiviä ja sääskiparvi iskee raivokkaasti alastoman kimppuun.

Keittelimme pussikeitot ja polttelimme nuotiota keskiyön auringon punatessa maisemaa.

Sain järvestä kaksikiloisen hauen kun ensin  toinen samankokoinen vei vieheen mennessään. Siima oli liian ohutta ja jarru takertui. Vonkale mulkaisi minua rannassa ja lähti. Toista  väsyttelin parisataametriä tuvan suuuntaan uittaen niin että pääsin niskaan kiinni.

Lapin miehet olivat Suomajärvellä ripustelleet haukia roikkumaan puihin roskakalana. Suolasin kalan ja söimme sen aamiaiseksi.

Timo oli ladannut  kommunikaattoriin Loirin Ivalon, jota kuuntelimme

autiotuvan hiljaisuudessa asianmukaisesti herkistyen.

Tässä siis Tsaarajärven autiotupa isolla tunturijärvellä.

Aaamulla oli pilvistynyt ja jatkoimme ylös Caroaiville ja sieltä Golmessoaivin rinnettä Vuolimus Cuomasjavrille.

Rajavartioiden tupa näkyi jo kaukaa samoinkuin pieni neljänhengen autiotupa. Järven rannassa meitä vastaan tuli ensimmäinen ihminen eli turkulainen Meskanen, joka oli lähtenyt edellispäivänä Pulmankijoelta.

Rajavartiotuvan ja autiotuvan väli oli mutaista mönkijäuraa ja tuvan sijainti vaikutti aluksi hieman väärältä.

 Se on kuitenkin rakennettu jo vuosikymmeniä sitten Cuomasvarrin lounasrinteen suojaan pohjoistuulilta paljon ennen mönkijöiden keksimistä.

Cuomasjärven autiotuvalle oli rakennettu lisäosa, jossa oli puuvarasto ja mm sisäkäymälä.

Paikka oli idyllinen, joskin hallamittarit olivat syöneet puuston syyskuntoon.

Söimme aamiaiseksi viimeiset Tuomon kantamista viidestä ruisleivästä ja voista teen kera.

Yöllä oli alkanut tuulla rajusti ja välillä ripsui vesiä tunturin yli.

Matkaa Pulmankijokilaaksoon Nurorgamiin oli vielä 14 km ja reitti kulki useiden tunturien yli.

Nousimme perjantaiaamuna siis jo kuudelta ja aamutoimien jälkeen nousimme luoteeseen Cuomasvarrin rinnettä ja kiesimme tuulessa sen huipun lännen puolelta. Maisema etelään mm. Tsaarajärvelle oli huikea.

 Alarinteeessä oli pakko alkaa pukea sadevaraa päälle kun tuuli muuttui ankarammaksi. Alhaalla tunturien sylissä olisi ollut suojaisa leiripaikka lammen ja puron rannalla, mutta lounasaika ei ollut vielä käsillä.

Rajujen olosuhteiden vuoksi siihen ei kyllä sitten saatu enää mahdollisuutta ennenkuin tunturit oli ylitetty.

Mittevchokan jyrkässä  etelärinteessä oli suojaisaa ja maisema alas etelään sateesta huolimatta varsin kaunis.

Ylhäällä huipulla tuuli taas rajusti ja minun oli kuljettava ripeästi etten olisi paleltunut. 

Alhaalla samannimisellä joella tuuli taas  vähemmän ja täyttelimme vesipulloja raikkaalla  vedellä.

Reitti nousi tästä Norjan rajalle, jossa näkyi huonokuntoinen norjalaistyylinen autiotupa. Kuljimme rajaa pitkin muutaman kilometrin ja nousimme Urroaiville vanhalle rajakivelle, jossa oli Ruotsin ja Tanskan kuninkaiden nimikirjaimet vuodelta 1766.

Raja kulki jyrkästi rinnettä ylös ja toista alas. Poronvasa oli joutunut Norjan puolelle raja-aitaa kun emo oli Suomen puolella.

Vasa todennäköisesti menehtyi yksinään vaikka kumpikin kutsui toista roukumalla. Valtioiden rajat erottavat usein ihmisperheitäkin pahasti.

Urroaivilta laskeuduimme alas rinnesuolle ja siitä taas ylös Buollonvarrille, jonka päältä Timo sai yhteyden taksiyrittäjään ja tilasi taksin Pulmankijärvelle kahden tunnin varoajalla.

Tosin Pulmangissakin on jo  täysi Elisan kenttä, mutta sitä ei Nuorgamissa vielä tiedetty.

Alla Pulmankijärvi. Sen eteläpäässä on muutama talo ja  huvila.

Pulmankijoen yli oli tehty rautainen heilurisilta, jota pitkin ylitys oli helppoa. Arolan taloa ei tarvinnut nyt häiritä lainkaan.

Pulmankilaaksoon laskeutuminen vei vain kolme varttia, mutta meille jäi hyvin aikaa syödä Tuomon tänne asti kantama keittokinkku näkkileivällä odotellessamme. Pussikeittoja jäi vielä usean päivän tarpeen edestä jäljelle.

Kävelymittarin mukaan olin kävellyt  73 kilometriä Sevetistä Pulmankiin. Ylhäällä tunturissa vanha leikattu hermopinne alkoi hieman vaivata ja ilman maastokenkiä ei kävelystä olisi tullut yhtään mitään.

Taksi Alarautalahti  haki meidät erämaan rajalta Nuorgamiin ja majoittauduimme kalastajia täynnä olevaan Marjatan Nuorgamin lomakeskukseen.

Tunturilta laskeutuminen oli elämys. Koivut oli kokonaan syöty ja kyseessä oli hallamittarin toukka, joka on hieman hitaampi syömään kuin tunturimittari.

Haimme Aurolan valinnasta  ruokaa sekä saunaoluet ja kävimme Tenon rannassa olevassa saunassa pesemässä vaelluksen kuonat pois.  Tenolla myrskysi niin että kalastajat pysyivät joelta poissa.

Mökin toisessa päässä oleva vaimoihminen valitti oven kolahtelusta ja oli ilmeisesti kypsynyt miehensä yökalastukseen.

Kävimme syömässä ravintolassa mustan miehen valmistamat pihvit ja menimme lopulta nukkumaan kerrossänkyihin.

Aamulla söimme saunamakkarat, mutta kun pojille ei kelvannut pikakahvini,  kävimme aamukahvilla ravintolassa. Tuomo osti  Nuorgamin T-paidan lapsille muistoksi.

Sateessa nousimme Eskelisen linja-autoon ja ajoimme Kaamasen ja Inarin kautta Saariselälle Panimoon yöksi.

Matka kesti kolmisen tuntia ja yksi Kaamasesta tullut humalainen kalastaja oli jäädä Inariin kun meni tauolla hotelliin oluelle.

Saariselällä majoittauduimme panimoravintolaan (59 €) ja kävimme uimassa kylpylässä (49 €)

Ilta meni panimon savottatunnelmassa Timon flunssanalkua parannellessa. Kävimme aamulla kylpylässä aamiaisella (36 €) ja saatuamme luvan pitää rinkkoja iltan saakka huoneessa siirryimme Teerenpesään seuraamaan screeniltä Silverstonen ajoja.  Räikkönen oli viides ja nousi jaettuun pistejohtoon voittaneen Hamiltonin kanssa.

Kävimme illallisella Kuukkelissa ja ajoimme kentälle Eskelisellä ja kalastajia täynnäolevalla koneella Ivalosta kotiin.

Tenolla oli runsaasti miehiä kalassa ja hihnalla kulki jopa kaksi kylmälaukkuakin. Kalastajia Embraer 190-koneessa oli n kolmekymmentä, joten harva sai kalaa tuotavaksi asti.

Matkalla todettiin tämän pituisen vaellusreitin alkavan olla tämänikäisillé jo liian pitkän. Helpompi maasto vaikuttaisi kyllä asiaan. Paino putosi pari kiloa.

Turhia varusteita olivat tällä matkalla teltta 2 kg, retkipatja 0,5 kg, untuvamakuupussi  1,5 kg, 2 kg ylimääräistä ruokaa, saappaat, joenylityskengät ja ylimääräiset kumipohjat.

 Paras varuste on se, jonka voi jättää kotiin.