Miami 1989

Nuorina kävimme erikoisella matkalla Miamissa lokakuussa 1989.

Tjäreborg aloitti ensimmäisenä turistilennot Suomesta Miamiin. Sitä ennen lennettiin normaaleilla reittilennoilla, joskin täältäkin kerättiin pieniä porukoita omatoimimatkoille niin että kerääjä sai ilmaisen matkan. Tjäreborg aloitti samalla yhteistyön amerikkalaisen Tower Airin kanssa ja kun oli ensimmäinen lento niin ongelmia tietysti tuli.

Konehan ei kaksikerroksisena mahtunut pilttuuseen ja kun ei Vantaalla ollut koskaan käynyt näin isoja koneita se tuli yllätyksenä. Tuolloin kenttäbusseja ei vielä tunnettu ja niitä ryhdyttiin lainaamaan liikennelaitokselta, jotta saatiin matkustajat koneeseen. Lähtö viivästyi kolmella tunnilla sen takia.

Samoin amerikkalaiset halusivat itse udella kuka laukut on pakannut ja kaivella kaikki laukut uudelleen kun kokemusta suomalaisista ei vielä ollut eikä varmaan tiedetty että Vantaalla oli  amerikkalaista parempi systeemi.

Grönlannin päällä eräs pappa hermostui toisen papan haukkumiseen ja löi tätä silmäkulmaan, joka aukesi. Lentoemännät veivät tämän kiireesti paikalleen ja heikko tarjoilu loppui kokonaan.

Vain kahvia sai koko vuorokauden matkalla. Suomalaisten maine räyhääjinä oli ilmeisesti pelottanut.

Tullessa lentoemännät olivat vaihtuneet lihaksikkaisiin stuertteihin, mutta juotavaa ei saanut tulomatkallakaan. Jano oli melkoinen. 

Takanamme istuvat olivat kuitenkin ostaneet evääksi isommat pullot ja saimme koko matkan kuunnella ..." Hei Kaitsu Hei ! Mikä auto me vuokrataan- Hei Kaitsu Hei, mikä pullo me ostetaan.."  Kaupungilla suomalaiset muistivat meidät niinä jotka istuivat sen "Hei Kaitsun " edessä...

Kone oli iso ja porukasta kuolikin kolme Miamissa, kaksi liikennekolarissa ja yksi muuten.

Todella puuduttavan lennon jälkeen laskeuduttiin Maineen, Bangorin sotilaskentälle tankkaamaan, mutta nousta ei saanut ja konepistoolin kanssa kulkeneet sotilaat kävelivät koneen läpi ja mulkoilivat suomalaisia.

Itärannikkoa lennettiin sitten yhtä pitkään ja vuorokauden matkattua laskeuduttiin Miamiin. Kentällä oli ahdas peltihalli, jossa neljänsadan suomalaisen passitiedot syötettiin uudelleen koneelle käsin vaikka tuolloin jokaisella oli vaadittava viisumi. Viisumin saanti edellytti että joku sukulainen jäi Suomeen tms syyn joka osoitti että turisti palaa tästä ihmemaasta kotiin.

Jonotus kesti aamuviidestä alkaen yli kaksi tuntia, mutta oli kovin amerikkalaista. Juoma-automaatteja oli, mutta kellään ei ollut niiden vaatimia quarttereja, kun niitä ei Suomesta saanut. Seteleillä ei kuumassa ilmastoimattomassa hallissa mitään tehnyt ja jano oli sietämätön.

Hotelli Miami Beachilla oli amerikkalainen eli epäkäytännöllinen, kulunut ja haisi kamalalle torakkamyrkylle.

Kaikki oli tosin suurta. Wc -istuinkin puolitoistametrinen, joskaan ei oikein toiminut. Kieron patjan kääntely ei auttanut ja ilmastoinnissa oli amerikkalainen säätö eli päällä ja pois. Piti herätä tunnin välein termostaatin hommiin.

Ravintoasalissa vanha musta shakettipukuinen herra kaatoi kahvia hopeoidusta kannusta ryhdikkäänä.

Ajelimme bussilla pitkin keskustaa, mutta käveleminen oli tuskallista kuumuuden ja kosteuden takia.

thumbnail_img030.jpg

Ihan kuin olisi saunassa kävellyt.  USAssa ei tuolloin oikein tunnettu vielä luotokortteja ja kaikki maksoivat shekeillä tai käteisellä.  Soittaminen automaatista Suomeen edellytti seitsemän dollarin eli 28 neljännesdollarin kolikon lykkäämistä koneeseen- ilman ei keskus linjaa Suomesta puhuvalle avannut. Toiseen suuntaan kyllä pystyi puhumaan kunnes keskus hermostui hulluun vaatimukseensa.

Jalankulkua ei tuolloin Amerikassa oltu keksitty ja jalkakäytäviä ei ollut kuin kauppojen edessä. Katuja voi silloin kulkea vain autolla kun jalkakäytävä loppui heti kaupan jälkeen.

Kerran kävimme taksilla etsimässä Selmerin saksofonia, kun ne olivat silloin edullisempia ja Suomessa harvinaisia.  Matka Kendalliin maksoi kuitenkin niin paljon että käteisvaramme loppuivat ja jouduimme tulemaan junalla takasin. Keskustan ulkopuolella harva puhui englantia ja espanjantaitomme oli silloin olematon.  Myyjä sanoi " Momento! ja juoksi kadun toiseen päähän, josta löytyi huonosti englantia osaava tulkki.

Junassa seteli ei kelvannut ja kuski käski pyytämään muilta matkustajilta. Nämä lykkäsivät meille kolikoita niin että saimme maksettua.

thumbnail_img031.jpg

Varsinaisia ravintoloita oli vain hotelleissa ja vain omille vieraille.  Opas näytti Beacilla olevan yhden hyvän normaaliravintolan, johon pääsi kadulta ja jossa oli terassi kadun puolella.

Seuraavana sunnuntaina päätimme kävellä sinne, vaikka matkaa oli parikymmentä kilometriä. Kävimme matkalla pari kertaa uimassa. Kun olimme kolmen tunnin päästä perillä ilmeni että se oli sunnuintaisin suljettu ja kävelimme rantaa takaisin. Mitään katuterasseja ei kummallakaan alueen kadulla ollut kun kaikki olisi varastettu. Pikaruokaloita oli runsaasti, mutta mitään maukasta ruokapaikkaa ei löytynyt.

Huumeenkäyttäjiä oli runsaasti ja poliisi partioi rannalla maastureilla, jottei kukaan yöpyisi rannalla.

Pääsy rannalle suljettiin iltakahdeksalta. 

Kaupungilla sai juoda vapaasti, jos piti pullon päällä ruskeaa paperipussia. Olutta ostaessa piti näyttää passi.

thumbnail_img032.jpg

Kävimme retkellä Fort Lauderdalessa siipirataslaivalla, joka ajeli pitkin kanavia.

Illallinen tarjottiin tehokkaasti pitkissä pöydissä, joihin tytöt juoksuttivat papuja, ranskalaisia, ribbsejä ja kanansiipiä yms.

Syömisen jälkeen metallikulhot kerättiin pois, pöytäliinan liepeet nostettiin ylös ja koko pöytäliina mukeineen, luineen yms rullattiin päästä kääröksi ja lykättiin pesulaan.

Palatessa naisjuontaja yritti hauskuttaa yhteislauluilla, mutta rikkinäinen kaiutin vieressä teki siitä yhtä tuskaa: Helloo " BRÄT BRÄT Eevrybadi BRÄT BRÄT BRÄÄÄT" Lopulta päästiin sentään pois.

Kävimme risteilyllä Bahamaksen puolella Biminillä.  Matkalla teroitettiin maihinnousukortin oikeaa täytämistä useasti. Perillä oli ainoastaan iso musta poliisi, joka ajeli pienellä mopolla eikä virkavalta ollut lainkaan kiinnostunut ko. paperista, joka amerikkalaisille oli huipputärkeä.

thumbnail_img034.jpg

Biminin hiekka oli valkoista korallihiekkaa, olut 17 prosenttista ja meno leppoisaa.

Laivassaoloaika oli liian puuduttavaa, jotta sitä voisi suositella. Syötiin usein, maattiin kannella ja katseltiin merta.

Amerikkalainen show ei oikein jaksanut innostaa kun mitään uutta ei kukaan loihtinut.

Paluulento lykkääntyi kolmisen tuntia ja myöhästyimme Vantaalla sen takia bussista niin että paluu kesti puolitoista vuorokautta. Melkoisen rasittava kokemus, mutta tulihan kaksi amerikanreissua samalla.

Olen nyt suunnannut mieluummin sivistysmaihin.